22Claus Montonen, FT, dosentti ja tutkija Fysikaalisten tieteiden laitoksella Helsingin yliopistossa. Hän on toiminut INES:in puheenjohtajana ja on INES:in hallituksen jäsen.

Väitetään että ydinvoima ei aiheuta kasvihuonekaasupäästöjä, ja että ilmastonmuutoksen uhka pakottaa meidät siirtymään ydinvoiman käyttöön niin paljon kuin mahdollista. Onko väitteessä perää?

Tämä kysymys askarutti INESin ja Alankomaiden Pugwash-ryhmän perustajajäsentä, amerikkalaissyntyistä mutta Groningenin yliopistossa toiminutta ydinfyysikkoa Phil Smithiä, ja hän päätti selvittää asian yhdessä Jan Willem Storm van Leeuwenin kanssa. Heidän raporttinsa ilmestyi vuonna 1995 ja herätti laajaa keskustelua, myös INESin sisällä – tähänkin järjestöön kuluu monta ydinaseita vastustavaa mutta ydinvoiman siunauksellisuuteen uskovaa fyysikkoa.

Phil Smith kuoli vuonna 2005, mutta Storm van Leeuwen päivittää jatkuvasti raporttia, joka on nykymuodossaan tuhti kahdeksanosainen järkäle. Se löytyy osoitteesta www.stormsmith.nl. Kannattaa tutustua.

Raportti ottaa huomioon ydinvoimankoko elinkaaren aikana syntyviä päästöjä:
uraanin louhinta ja rikastus, polttoaineelementtien valmistus, polttoaineen kuljetus, ydinvoimaloiden rakentaminen, käyttö ja purkaminen, ydinjätteen varastointi ja hoito. Varmuuden vuoksi oletetaan että kaikissa prosesseissa käytetty sähkö on kokonaisuudessaan tuotettu ydinvoimalla eikä fossiilisia polttoaineita käyttäen.

Ydinvoimala voidaan raportin mukaan katsoa mielekkääksi jos se ensinnäkin on elinkaarensa aikana tuottanut enemmän energiaa kuin mitä on käytetty sen ja sen polttoaineen valmistukseen, polttoaineen kuljetukseen ja jätteiden loppuhuoltoon sekä voimalan purkuun. Toiseksi vaaditaan että sen kokonaiskasvihuonekaasupäästöt ovat pienemmät kuin vastaavan energiamäärän tuottaneen kaasuvoimalaitoksen (400 g CO2/kWh(e)).

Raportin tulos on, että ydinvoiman kasvihuonekaasupäästöjen suuruus riippuu kriittisesti käytetyn malmin uraanipitoisuudesta. Rikkaita malmeja (lähinnä nykyään Kanadasta ja Australiasta löytyviä) käyttäen ydinvoiman päästöt koko elinkaarta huomioonottaen voivat laskea arvoon 100-140 g CO2/kWh(e). Mutta jos polttoaineen raakaaineena käytetyn malmin U3O8-pitoisuus laskee alle n. 0,02 massaprosenttia, koko ydinvoimahanke syö enemmän energiaa kuin mitä se tuottaa, ja kasvihuonekaasupäästöt ylittävät reippaasti kaasulla tuotetun sähkön.

Herää siis kysymys, paljonko korkeapitoisia uraanimalmeja maailmasta löytyy? Storm van Leeuwenin raportti sisältää laajan analyysin tunnetuista löydöistä ja päätyy toteamukseen että yllä olevassa mielessä kannattavia uraanivaroja on hyvin rajoitetusti, eivätkä ne tule riittämään, jos ydinvoiman käyttöä lisätään huomattavasti. Samaan tulokseen on äskettäin päätynyt Zürichin teknillisessä korkeakoulussa työskentelevä fyysikko Michael Dittmar (www.arXiv.org, artikkelit 0908.0627, 0908.3075, 0909.1421). Mukaellen IEA:n pääekonomistin Faith Birolin lausumaa ”We should leave oil before it leaves us” hän päättää analyysinsa toteamukseen ”We should also terminate the use of nuclear fission energy in the standard light water reactors before uranium leaves us as well.”

Kuten mainittu, Smith ja Storm van Leeuwen arvioivat ydinvoimaloiden purkamisesta aiheutuvia päästöjä ja kustannuksia. Tietääkseni ainoa maa, jossa viralliset arviot ydinvoiman purkamisen ja siivouksen kustannuksista on julkaistu, on Yhdistyneet Kuningaskunnat, jossa on edessä mahtava 27:n ensimmäisen sukupolven reaktorin purku-urakka. The UK  Nuclear Decommissioning Authority arvioi vuonna 2006 purkamiskustannusten nousevan vähintään 12,3 miljardiin puntaan. Myöhemmin Nature-tiedelehti (23.11.2006) julkaisi arvion jonka mukaan kustannukset nousevat 85–170 miljardiin puntaan. Jos vertaa näitä lukuja ko. voimaloiden virallisiin rakennuskustannuksiin saadaan nyrkkisäännöksi, että purku on neljä kertaa rakentamista kalliimpaa! Suomessa voimayhtiöltä kerätään varoja rahastoon ydinvoimaloiden jälkihoitoa varten, mutta nämä varat on annettu yhtiöille takaisin lainoina. Kauhuskenaario olisi että voimaloiden lähestyessä käyttöikänsä loppua ne myydään varta vasten perustetulle ”roskavoimalayhtiölle”, joka ei sitten suoriudu velvoitteistaan vaan joutuu konkurssiin. Sen jälkeen veronmaksajat maksavat purkukustannukset.

Artikkeli perustuu osittain Euroopan sosiaalifoorumissa Malmössä v. 2008 pidettyyn esitelmään.

Ydinvoima ei ole Suomessakaan turvallista

Vakavan ydinonnettomuuden vaikutukset ovat niin laajat ja tuhoisat, että vakuutusyhtiöt eivät ota ydinvoimaloita vakuutettavakseen. Ihmisille ja luonnolle aiheutuvat vahingot jäävät kansalaisten maksettaviksi. Ydinonnettomuuksien vakavuutta mitataan IAEA:n INES-asteikolla tasoilla 4-7, turvallisuuteen vaikuttavien ydinlaitostapahtumien vakavuutta tasoilla 1-3. Ohessa on listaa onnettomuuksista ja niiden INES -luokituksista:
1979 Three Mile Island (Harrisburg) USA (INES 5)
1980 Saint-Laurentin,Ranska (INES 4)
1986 Tsernobyl, Ukraina (INES 7)
1957 Windscalen sotilaallinen ydinreaktori Englanti (INES 5)
1957 Kystymin plutoniumintuotantolaitos, Neuvostoliitto (INES 6).

Tutkimuslaitoksissa pahin onnettomuus 1999 Tokaimuran ydinjätteen käsittelylaitos, Japani:
Kaksi työntekijää kuoli ja yli 400 altistui säteilylle. Onnettomuus johtui työntekijöiden virheestä (INES 4).

Ydinlaitostapahtumia Suomessa:
1981 Loviisa (INES 2)
1991 Olkiluoto (INES 2)
1999 Loviisa (INES 1)
2001 Loviisa (INES 1)
2005 Olkiluoto (INES 1)
2007 Olkiluoto (INES 1)

ja muualla:
1992 Ruotsi, Barsebäck (INES 2)
1998 Civaux, Ranska (INES 2)
2001 Britannia, Chapelcross (INES 1)
2003 Unkari, Paks (INES 3)
2008 Belgia, Charleroin isotooppilaboratorio (INES 3)
2006 Forsmark toistuvia häiriöitä, läheltä-piti -tilanne
hätägeneraattorien toimintakatkoksen takia (INES 3)

Lähteet: en.wikipedia.org/wiki/List_of_civilian_nuclear_accidents ja http://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_ydinlaitostapahtumista_(Ines_1-3)

Artikkeli on julkaistu TEP-tiedotteessa 1/2010